Kuvaaja: Teemu Rajala

Max Jakobson, oli suomalainen diplomaatti, ministeri ja ulkopoliittinen taustavaikuttaja, joka paljolti muovasi Suomen puolueettomuuspolitiikkaa 1960-luvulla. Jakobson on myös kirjoittanut useita kirjoja.

Max Jakobson oli viipurilaisen suomalais-juutalaisen perheen nuorin poika. Jakobson valmistui ylioppilaaksi Helsingin normaalilyseosta vuonna 1941.[2]
Sodassa Jakobson oli rintamalla jatkosodassa vuosina 1942–1943 Karjalankannaksella II divisioonan kenttätykistössä, kävi reserviupseerikurssin Niinisalossa vuonna 1944 ja oli sotilasarvoltaan yliluutnantti.

Sodan jälkeen Jakobson aloitti toimittajan uransa ensin Suomen Tietotoimiston ja myöhemmin United Pressin Helsingin-toimiston palveluksessa. Suomesta Jakobson siirtyi Lontooseen BBC:n suomenkielisten lähetysten toimittajaksi.[2]
Jakobson toimi ulkoministeriössä 1953–1974, esimerkiksi ministeriön poliittisen osaston päällikkönä 1962?1965, Suomen YK-suurlähettiläänä 1965?1971 ja Suomen Ruotsin-suurlähettiläänä 1971?1974. Kaikissa näissä tehtävissä hän seurasi Ralph Enckelliä. Diplomaattiuransa jälkeen Jakobson oli Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja 1975–1984.[3] 1960- ja 1970-lukujen taitteessa Jakobson muodosti yhdessä Risto Hyvärisen, Aarno Karhilon, Keijo Korhosen, Aimo Pajusen ja Ilkka Pastisen kanssa ulkoministeriön ns. tohtorikoplan (ryhmää kutsuttiin myös everstijuntaksi), joka pyrki Neuvostoliiton painostuksen alla korostamaan Suomen puolueetonta asemaa idän ja lännen välillä.
Hän oli erityisesti Urho Kekkosen suosiossa, jolle Jakobson oli yksi harvoista, joilta presidentti suvaitsi myös kriittisiä kantoja. Jakobson vaikutti yhä vahvasti vaikkei enää yhtä näkyvästi myös Mauno Koiviston ja Martti Ahtisaaren kausilla. Vuoden 1970 paikkeilla Kekkonen esikuntineen yritti junailla Jakobsonia YK:n pääsihteeriksi. Tämän hankkeen katsottiin kaatuneen etenkin Neuvostoliiton vastustukseen, mutta myöhemmin avatuista asiakirjoista on tullut ilmi, että myös Yhdysvalloilla oli muita suunnitelmia.[4] On myös spekuloitu, että hänen juutalaisuutensa olisi ollut syynä siihen, ettei häntä valittu, mutta Jakobson itse pitää asiaa korkeintaan osasyynä, ei ainoana selityksenä.[5]. Toinen Kekkosen ja Jakobsonin hanke samoihin aikoihin, ETYK-kokouksen saaminen Suomeen, onnistui paremmin.[6]
Marraskuussa 1979 järjestetyssä talvisota-aiheisessa televisiokeskustelussa Jakobson nimesi Josif Stalinin sodan syttymiseen keskeisesti vaikuttaneeksi henkilöksi, mikä merkitsi jyrkkää poikkeamista tuon ajan virallisesta historiankirjoituksesta. Silloisen suomettumisen ajan henkeä kuvaa Jakobsonin ja haastattelijana toimineen Antero Kekkosen kyseisessä keskustelussa käymä sananvaihto, jonka Jakobson on selostanut Diplomaattien talvisota -teoksensa 6. painoksen (1989) esipuheessa: “Toimittaja kysyi, onko osoitettavissa joitakin henkilöitä, joiden voi sanoa olleen syypäitä sodan syttymiseen. Vastasin: ‘Miten olisi Stalin?’ Haastattelija ojensi minua välittömästi. ‘Tarkoitin Suomen puolella’, hän selitti.” Jakobson sai haastattelun jälkeen kansalaisilta runsaasti kiittävää palautetta.[7]
Kun niin sanottu presidenttipeli eli keskustelu Urho Kekkosen seuraajasta käynnistyi Kekkosen presidenttikauden viimeisinä vuosina, kamppailu henkilöityi ennen muita pääministeri Mauno Koivistoon ja Suomen Pankin vt. pääjohtajaan Ahti Karjalaiseen. Koivisto sai mielipidetiedusteluissa äänestäjien suurimman kannatuksen, kun taas Karjalaisella oli takanaan keskustapuolueessa valtaa pitäneen ns. K-linjan ja useimpien merkittävien teollisuusjohtajien (“idänkaupan vuorineuvosten”) voimakas tuki. Jakobson asettui julkisesti vastustamaan Karjalaisen mahdollista ehdokkuutta, koska hän piti tätä ennen kaikkea Neuvostoliiton suosikkina Suomen presidentiksi ja Karjalaisen valinta olisi katsottu voimakkaaksi osoitukseksi suomettumisesta. Jakobson epäili, ettei Karjalainen olisi pystynyt isänmaallisuudestaan huolimatta kyllin tarmokkaasti torjumaan Neuvostoliiton Suomelle esittämiä vaatimuksia, vaan Suomi olisi liukunut liiaksi Moskovan valtapiiriin. Toisaalta Jakobson oli siihen mennessä tavannut Koiviston vain muutaman kerran ja tunsi tämän siten vielä melko pintapuolisesti.
Jakobsonin nimi oli esillä Kekkosen valtakauden jälkeen pidetyissä ensimmäisissä presidentinvaaleissa 1982 niin sanottuna mahdollisena mustana hevosena. Aarno Laitinen toi kirjassa Tamminiemen pesänjakajat ilmi erään mielenkiintoisen näkökohdan: Jakobssonin englantilaissyntyinen puoliso Marilyn olisi ollut ehdottomasti eräs parhaita tasavallan emäntäehdokkaita: hän on diplomaattiperheen lapsi, joka osaa monta eri kieltä ja on tottunut diplomaattikunnan kiemuroihin niin kauan kuin on niistä jotain ymmärtänyt. Samoin suurten juhlien emäntänä hän olisi ollut taidokas. Kirjassa Jakobson nimettiin Suomen “porvariston Susloviksi” viitaten Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääideologiin Mihail Susloviin.
Max Jakobson ajoi näkyvästi Suomen EU-jäsenyyttä 1990-luvulla. Hänet tunnetaan myös Nato-jäsenyyden kannattajana.[8]
Jakobsonin kirjalliseen tuotantoon kuuluvat muun muassa vuonna 1955 julkaistu Diplomaattien talvisota, kolmiosainen muistelmasarja sekä lukuisat kolumnit ja artikkelit esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja International Herald Tribunessa.

Helsingin Sanomat julkaisi vuonna 2002 valikoituun kyselyyn perustuvan listan Suomen ”suurimmista intellektuelleista”. Jakobson sijoittui listalla toiseksi ja oli artikkelin mukaan ainoa kärkikymmenikköön yltänyt oikeistolainen.lähde?

Max Jakobson on saanut Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon vuonna 1989lähde?[9] ja valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 2002. [10]

Max Jakobsonilta jäi kolme lasta. Tytär Linda Jakobson on Kiinaan erikoistunut ulkopolitiikan tutkija ja poika Dave taas pelannut pokeria ammatikseen.[11]

Teokset:

Kirjallisuutta

  • Tarkka, Jukka (toim.): Max Jakobson – kansainvälinen suomalainen: Max Jakobsonin 60-vuotisjuhlakirja. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07591-8.
  • Tarkka, Jukka: Max Jakobson: Kylmän sodan diplomaatti. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-23697-9.

Viitteet

  1. ?Max Jakobson on kuollut 11.3.2013. Ilta-Sanomat. Viitattu 11.3.2013.
  2. ab Rauhalahti, Markku: Max Jakobson – kylmän sodan diplomaatti: lyhennelmä 15.11.2010. Tampereen Suomalainen Klubi. Viitattu 11.3.2013.
  3. ? Mikko Taivainen: VIP-haastattelu/Max Jakobson: Kokemus äänessäKauppapolitiikka. 11.12.2006. Ulkoasiainministeriö. Viitattu 28.8.2009.
  4. ?Kauppalehti Presso: USA veti tuen Jakobsonin YK-valinnalta MTV3 2005
  5. ?Max Jakobson: An eminence, but not grey Helsingin sanomat (english)
  6. ?Kekkosen katiska on mainio tietolähde konferenssidiplomatiasta Pohjolan Sanomat
  7. ? Jakobson: Vallanvaihto, s. 237.
  8. ?Jakobson: Natoon liityttävä ennen sodan uhkaa MTV3 2005
  9. ? Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 56. Helsinki: Otava, 1989.
  10. ? Max Jakobson: Diplomaattien talvisota, takakansi. Porvoo: WSOY, 2002.
  11. ?Ammattina pokeri: Dave Jakobson Pokeritieto

Lähteet: Wikipedia ja Kerttu Vali ( Politiikka-arkisto)

By VictoriaMedia

Victoria Media eli Kerttu Vali on Uutisharrastaja, Uutiskissa, Vaikuttaja, Luontoaktivisti, Lukutoukka, Nörtti, Tiedonkerääjä sekä Tutkija.