Vuoden lintu 2013 on vaarantuneeksi luokiteltu selkälokki. Kuva: Raimo Sundelin

BirdLife Suomen 40-vuotisjuhlavuoden laji on selkälokki. Nimirodun selkälokki on maailman suomalaisin lintu, jonka maailman populaatiosta noin puolet pesii Suomessa. Enimmillään Suomen kanta oli 1960-luvulla 20 000 paria, josta rannikolla pesi 15 000. Tämän jälkeen kanta on kuitenkin pienentynyt noin puoleen, ja taantumista on tapahtunut kaikkialla Itämeren piirissä. Kannan rajun vähenemisen keskeiseksi syyksi epäillään tropiikista, selkälokkimme talvehtimisalueilta saatuja ympäristömyrkkyjä. Myös harmaalokin runsastuminen on voinut paikoin nopeuttaa selkälokin alamäkeä.

Selkälokki oli vuoden lintu myös vuonna 2003, ja kesällä 2013 on tarkoitus toistaa kymmenen vuoden takaiset laskennat ja saada käsitys nykyisestä kannan koosta ja sen viimeaikaisesta kehityksestä sekä selkälokin poikastuotosta. Kaikki selkälokkihavainnot on syytä kirjata tänä vuonna Tiiraan! Erityisesti pesimähavainnot toivotaan ilmoitettavan tarkoin paikkatiedoin. Myös havaituista uhka- ja häiriötekijöistä tai pesinnän epäonnistumisen syistä on syytä raportoida. Havainnot voi ilmoittaa myös alueyhdistysten selkälokkivastaaville. Heihin kannattaa olla yhteydessä myös, mikäli haluat osallistua kesäisiin lokkilaskentoihin. Ohjeita laskijoille ja selkälokkivastavien yhteystiedot löytyvät oheisesta pdf-tiedostosta.

Pohjois-Euroopan ja Atlantin rannikon laji

Selkälokki on pohjois- ja länsieurooppalainen laji, jonka pesimäalue ulottuu Vienanmereltä Islantiin ja Atlantin rannikkoa myöten Iberian niemimaalle. Selkälokista erotetaan nykyisin 4 alalajia. Nimialalaji Larus fuscus fuscus pesii Itämeren saaristoissa Suomessa, Ruotsissa ja Virossa ja lisäksi Pohjois-Norjassa ja Suomen ja Venäjän Karjalan sisävesillä. Kuolan niemimaalta itään pesimäpopulaatiot ovat alalajia heuglini. Skandinavian Atlantin rannikolla pesii alalaji intermedius, ja muun pesimäalueen Portugalin rannikosta Hollantiin, Brittein saarille ja Islantiin kattaa alalaji graellsii.

Euroopassa pesii yhteensä noin 200 000 paria selkälokkeja, mutta alalajia fuscus pesii kuitenkin huomattavasti vähemmän: vuosituhannen vaihteessa Ruotsissa arvioitiin pesivän 5500 paria, Virossa 100 paria, Venäjällä n. 1400 paria ja Norjassa alle 1000 paria. Täten nimirodun selkälokin maailman kanta oli tuolloin noin 16 500 paria. Nykyään kanta on todennäköisesti vieläkin pienempi, sillä kannan lasku on ollut vallitsevana suuntauksena kaikkialla selkälokin nimirodun levinneisyysalueella.

Kanta romahtanut viime vuosikymmeninä

Vuosisadan alussa selkälokki oli kalalokin ohella Suomen runsain lokki. Selkälokki on ilmeisesti alkuaan ollut kuitenkin vähälukuinen, enimmäkseen yksittäispareina pesinyt lintulaji. Vasta kalastuselinkeinon kehittymisen myötä alkoi saaristossa isoja selkälokkikolonioita syntyä kalastajakylien liepeille. Kannan selvä kasvu alkoi 1920-luvulla jatkuen 1960-luvulle. Noina vuosikymmeninä ennen yleinen munienkeruu lokkikareilta väheni ja saaristoon perustettiin useita uusia rauhoitusalueita. 1970-luvulta lähtien selkälokki on kuitenkin vähentynyt kaikkialla merenrannikolla ja sisämaassa.

Selkälokin kantojen jyrkin lasku Suomen pesimisalueilla ajoittuu 1980-luvun jälkipuoliskolle, jolloin kanta puoliintui muutamassa vuodessa. 1990-luvun alun jälkeen monilla alueilla, kuten Lounaissaaristossa ja pohjoisella Pohjanlahdella lasku lähes pysähtyi, ja esimerkiksi Merenkurkussa kanta kääntyi jopa kasvuun. Projektivuotena 2003 selkälokkikantamme kooksi arvioitiin 8400 paria, ja tulokset tukivat käsitystä taantumisen pysähtymisestä. Viimeaikaiset tiedot niin sisävesiltä kuin merialueiltakin viittaavat kuitenkin siihen, että selkälokki on sittemmin edelleen vähentynyt.

Talvehtii tropiikissa, pesii myöhään

Nimirodun selkälokki eroaa muista alalajeista ravinnonhankinnaltaan, sulkasadon ajoittumiseltaan ja muuttoreitiltään. Suomen selkälokit muuttavat itäisen Välimeren kautta keskiseen Afrikkaan. Syysmuutto ajoittuu elokuun puolesta välistä lokakuun alkuun. Keväällä linnut palaavat huhtikuun alusta alkaen, ensimmäiset yksilöt joskus jo maaliskuun viimeisinä päivinä. Selkälokin kevätmuutto on siis paljon myöhäisempi kuin harmaa- ja merilokin.

Selkälokin pesintä alkaa toukokuun alussa tai keskivaiheilla, jolloin naaras munii 2-3 munaa. Haudontaa kestää noin neljä viikkoa ja poikaset kuoriutuvat kesäkuussa. Poikaset varttuvat lentokykyisiksi 35-40 vrk:n ikäisinä. Selkälokin suurimmat yhdyskunnat pesivät rannikolla ulkosaariston puuttomilla luodoilla, erillään harmaalokeista luotojen keskiosissa katajikon, korkean ruohikon tai lohkareikon suojassa. Sisäsaaristossa pieniä ryhmiä ja yksittäispareja pesii myös metsäisillä saarilla, yksittäispareja myös mannerrannoilla.

Sisämaassa selkälokki pesii pääsääntöisesti paria neliökilometriä suuremmilla, kalaisilla ja kirkkailla järvillä. Pesä sijaitsee useimmiten selkävesien luodoilla ja metsäisillä pikkusaarilla, mutta myös suurilla metsäsaarilla, jossa laji voi pesiä kaukanakin rannasta.

Selkälokki syö pääasiassa kaloja. Laji onkin taitava kalastaja, joka muista isoista lokeista poiketen kalastaa myös avomerellä. Selkälokki hyödyntää ravinnonhankinnassaan myös ihmistoimintaa seuraten esimerkiksi laivoja tai hakeutuen kaatopaikoille. Ravintona ovat lisäksi mm. nilviäiset, madot, äyriäiset ja hyönteiset.

Ympäristömyrkyt vähenemisen syynä

Selkälokin kantojen vähenemisen syitä ovat poikasten sisäelinsairaudet, ajoittain kasvava aikuiskuolleisuus ja harmaalokin harjoittama poikassaalistus pesimäpaikoilla. Myös häirintä ja minkkien aiheuttamat pesätuhot on mainittu kannan vähenemisen yhteydessä. Esimerkiksi juhannuksen aikoihin selkälokilla on vielä pieniä ja tuholle alttiita poikasia.

Ympäristömyrkyt (DDT, PCB) lienevät syynä poikasten kohtalokkaille elinsairauksille kuten maksarappeutumalle. Pesimäpaikoilta kuolleina löydetyistä aikuisista on mitattu korkeita ympäristömyrkkypitoisuuksia. Erityisen huolestuttavaa on, että Suomenlahden selkälokeissa DDE-pitoisuudet ovat suhteettoman korkeita verrattuna muihin Itämeren kalansyöjiin: kaikilla muilla lajeilla määrät ovat laskeneet sitten 1970-luvun DDT:n käyttökiellon. On ilmeistä, että hyönteismyrkyt ovat peräisin selkälokin talvehtimisalueelta, missä DDT:n käyttö on edelleen yleistä.

Harmaalokit eivät ole aktiivisesti vallanneet selkälokin pesimäpaikkoja, vaan ovat vähitellen levittäytyneet niille alueille, joilta selkälokkiyhdyskunnat ovat kuihtuneet pois. Usein tätä on edeltänyt monta vuotta jatkunut harmaalokin poikassaalistus, mikä on estänyt uuden pesivän selkälokin sukupolven tulon yhdyskuntiin. Tämä ei liene kuitenkaan selkälokin taantumisen ensisijainen syy, vaikkakin on edistänyt taantumista. Selkälokit ovat vähentyneet myös alueilla, jossa harmaalokkeja ei juuri esiinny tai kannan lasku alkoi ennen harmaalokin runsastumista.

Uhanalainen, rauhoitettu ja paljon tutkittu laji

 

Suomessa selkälokki on luonnonsuojelulain (1096/1996) nojalla rauhoitettu laji, jonka tappaminen ja pyydystäminen, pesien ja munien keruu tai vahingoittaminen, ja tahallinen häiritseminen erityisesti lisääntymisaikana on kielletty. Suomen uhanalaisuusarvioinnissa selkälokki on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi. Lajia ei ole kuitenkaan erityistä suojelua vaativa laji (luonnonsuojelulaki § 47, luonnonsuojeluasetus liite 4), joten mitään lain vaatimia velvoitteita erityisten suojelutoimien käyttöönottoon ei ole.

Saaristolintujemme seuranta on ollut vuosikymmenien ajan tehokasta ja Suomella on hyvät tilastot selkälokin kannankehityksestä ja poikastuotosta. Selkälokin ja harmaalokin jatkuvan seurannan avulla voidaan tutkia myös lajien välistä vuorovaikutusta. Selkälokin muuttoa ja talvehtimista selvitetään nykyään satelliittiseurannan keinoin. Selkälokin tärkeällä talvehtimispaikalla, Ugandan Munyanyangen järvellä, on 2000-luvulla toteutettu BirdLife Suomen ja paikallisen BirdLife-järjestön NatureUgandan kehitysyhteistyöhanke ”Ekoturismin kehittäminen Katwen lintujärvillä”. Projektin tuloksena on käynnistynyt myös talvehtivien selkälokkien säännöllinen seuranta alueella.

Tuoretta lisätietoa selkälokista

Aalto, M. 2010: Keurusselän selkälokit erityisseurannassa. – Suomenselän Linnut 45 (4): 136-140.
Arjava, A. 2011: Suurjärvien laskentamenetelmistä – eteläisen Päijänteen linnusto 1986-2011. – Päijät-Hämeen Linnut 42 (2): 4-25.
Hokkanen, T. 2012: Itäisen Suomenlahden saaristolinnuston pitkäaikaismuutokset – erityisesti vuosina 1992–2011. – Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 195. 174 s.
Jakobsson, R., Kanckos, M. & Wistbacka R. 2006: Fågelfaunan i Larsmo skärgård. – Miljönämnden i Larsmo. 124 s.
Juvaste, R. 2011: Selkälokki Larus fuscus. – Siipirikko 38 (2): 14-15.
Linkola, P. 2009: Mallasveden pesimälinnusto. – Linnut-vuosikirja 2008: 132-136.
Tuomainen, J. 1998: Kuopion seudun selkälokit. – Siivekäs 19 (2): 4-15.
Virtanen, J. 2008: Simpelejärven pesivän vesi- ja lokkilinnuston laskennat. – Ornis Karelica 32: 57-63.

By VictoriaMedia

Victoria Media eli Kerttu Vali on Uutisharrastaja, Uutiskissa, Vaikuttaja, Luontoaktivisti, Lukutoukka, Nörtti, Tiedonkerääjä sekä Tutkija.