319469_232816026838884_1635318092_n

Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma

PUHEMIES HEINÄLUOMA: SUOMI ON TÄNÄÄNKIN KIITOLLINEN ILOMANTSIN TAISTELUJEN VETERAANEILLE

Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma piti tänään puheen Ilomantsissa puheen vuoden 1944 Ilomantsin taistelujen veteraaneille. Puhemies Heinäluoma painotti puheessaan, että vuoden 1944 taisteluissa sotiemme veteraanit lunastivat Suomelle paikan itsenäisten valtioiden joukossa, ja puolustuksen vahvuus luo tänäänkin johtajillemme ulkopoliittista liikkumavaraa.

Suomalaisten taistelu synnytti kunnioituksen armeijaamme ja koko kansakuntaa kohtaan. Se kunnioitus koski naapureitamme, mutta laajemminkin maailman valtioita. Suuri ja mahtava oli valmis rauhansopimukseen pienen ja sisukkaan kanssa.

-Suomen asema on tänään vakaa, eikä meihin kohdistu ulkoista uhkaa. Meidän pulmamme ovat tänään taloudessa ja sisäisessä turvallisuudessa, toteaa puhemies Heinäluoma.

-Turvallisuuspolitiikkamme linjaa luonnehtii jatkuvuus. Olemme valmiita monipuoliseen rauhanomaiseen kanssakäymiseen naapureidemme kanssa, huolehdimme omasta puolustuskyvystämme ja olemme valmiita yhteistyöhön kaikkien turvallisuuden vahvistamiseksi.

Puhemiehen puhe kokonaisuudessaan:

Puhemies Eero Heinäluoma

Ilomantsin torjuntavoiton perinnejuhlat, valtiovallan tervehdys

pääjuhlassa 10.8.2014

Arvoisat Veteraanit,

Hyvä juhlaväki!

Suomi on kiitollinen tänäänkin Ilomantsin taistelujen veteraaneille

”Kaksi on tarpeen: seisoa valvoin, ynnä vahva olla!” Näin kirjoitti Hämeen Ratsurykmentin kersantti Veikko Halonen Joensuussa päiväkirjaansa 18.6.1944. Hän kuului ikäluokkaan 1907, joka kutsuttiin ensimmäisenä takaisin rintamalle, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys oli alkanut yhdeksän päivää aikaisemmin Karjalan kannaksella.

Pohjoiskarjalaisilla oli pitkät ratsuväkiperinteet, ja siksi HRR:ssä oli Joensuun ympäristöstä runsaasti taistelijoita. HRR aloitti jatkosodan täältä Ilomantsista 1941 osana Ryhmä Oinosta – ja HRR päätti sotaretkensä Ilomantsin raivokkaissa puolustustaisteluissa 1944.

Sotahistoria on vuosien myötä avannut Ilomantsissa käydyn viimeisen suurtaistelun merkityksen. Sodan päättymisen edellytys oli, että Ihantala, Vuosalmi ja Viipurinlahti kestivät vihollisen hyökyaallon Karjalan kannaksella.

Tämän jälkeen puna-armeija yritti löytää tietä Suomen sydämeen Laatokan pohjoispuolella ensin U-asemassa, sen jälkeen Loimolassa, Tolvajärvellä ja lopulta Ilomantsissa.  Sodan lopulliset ratkaisut käytiin karjalaisessa korpimaisemassa, josta suuret asutuskeskukset olivat kaukana. Maasto oli kuten täällä Taistelijan talon ympäristössäkin: hyvin rikkonaista järvien, soiden, metsien ja vaarojen mosaiikkia.

Ehkäpä paikannimetkin kertoivat jotakin: Lutikkavaara, Vellivaara, Mieronaho, Kitsanlampi, Kuolismaa ja kenties osuvin:  Hankalampi…

Aina voidaan sanoa, että tällainen erämaa suosi suomalaista taistelijaa, mutta se ei ollut yhtään vähemmän raskas suomalaisen kuin venäläisen sotilassaappaan astuttavaksi. Pari viikkoa kestäneet taistelut päättyivät kuitenkin – kuten tiedetään, suomalaisten torjuntavoittoon.

Suuri ja mahtava oli kypsä rauhan solmimiseen pienen ja sisukkaan kanssa.

Ilomantsin torjuntataistelut olivat loppukesällä 1944 ratkaisevia itsenäisen Suomen kohtalolle. Tänään voimme vain sanoa kuinka paljon olemme velkaa näille hiljaisille korpisotureille, jotka olivat valmiita suuriinkin uhrauksiin isänmaansa hyväksi.

Ilomantsin, Talin ja Ihantalan taisteluissa lunastettiin uudelleen Suomen paikka itsenäisten kansakuntien kunniataulussa.

Tänään tunnemme syvää kiitollisuudenvelkaa näille taistelijoille ja kaikille sotiemme veteraaneille. Uhraustenne muisto ei koskaan himmene. Suomi on kiitollinen tänäänkin Ilomantsin taistelujen veteraaneille

Suomalaisten taistelu synnytti kunnioituksen armeijaamme ja koko kansakuntaa kohtaan. Se kunnioitus koski naapureitamme, mutta laajemminkin maailman valtioita.

Veteraaniemme taistelu vuosien 1939-1944 sodissa antaa tänäänkin meille arvostusta ja valtiojohdollemme liikkumatilaa. Jokainen tietää, ettei Suomi uhkaa ketään eikä ole ongelma naapureillemme, mutta puolustaa tarvittaessa lujastikin itsemääräämisoikeuttamme.

Suomen asema on tänään vakaa, eikä meihin kohdistu ulkoista uhkaa. Meidän pulmamme ovat tänään taloudessa ja sisäisessä turvallisuudessa. Työpaikoista ja lähimmäisistä huolehtiminen ovat tämän päivän arkisia asioita, joissa valtiovaltaan kohdistuu odotuksia.

Turvallisuuspolitiikkamme linjaa luonnehtii jatkuvuus. Olemme valmiita monipuoliseen rauhanomaiseen kanssakäymiseen naapureidemme kanssa, huolehdimme omasta puolustuskyvystämme ja olemme valmiita yhteistyöhön kaikkien turvallisuuden vahvistamiseksi.

Kunnioitetut sotaveteraanit, hyvät ystävät,

Venäläinen jatkosotaan erikoistunut historian professori Juri Kilin kirjoitti sen suorin sanoin: ”Ilomantsin korvessa alkanut mottitaistelu nähtiin Neuvostoliiton ylimmän sotajohdossa, Stavkassa viimeiseksi pisaraksi, joka sai maljan vuotamaan yli.”

Stavka luopui suurhyökkäyksen jatkamisesta, kun nopea hyökkäys Suomeen oli muuttumassa pitkäaikaiseksi sodaksi. Joukkoja tarvittiin jo muualla, pitkään juoksuun kohti Berliiniä. Karjalan Rintaman paras iskuvoima, Lemetin suunnalla toiminut 37. Kaartinarmeijakunta sai käskyn siirtyä Moskovan lähistölle.

Korpisodankäynnin todellinen taitaja, kenraalimajuri Erkki Raappana oli tehnyt niin huikean taktisen suunnitelman, että vain suomalainen sen saattoi keksiä – ja vain suomalainen saattoi viedä sen maaliinsa. Näin uhkaajasta tulikin uhattu, saalistajasta saalis.

Ilman suuria uhrauksia ei voittoa tarjottu. Erityisen lujilla oli 21. eli ns. Venttiprikaati, jolla olivat jo takanaan sitkeät ja raskaat vetäytymistaistelut Maaselän kannakselta saakka, ilman kunnollista lepoa ja huoltoa.  Venttiprikaatin kolmannen pataljoonan 11. komppanian päällikkö Håkan Susitaival kuvasi jälkeenpäin, että hänen komppaniansa taisteluvahvuus oli Ilomantsin taistelujen alkaessa vain 70-80 miestä. Susitaival itse oli komppanian ainoa upseeri, sillä kaikki joukkueiden päälliköt olivat haavoittuneet.

Jo taisteluiden ensimmäisenä päivänä komppania menetti 18 miestä, naapurikomppania 20. Susitaival johdatti joukkonsa edelleen taisteluun, ja Teppanan-Tiirivaaran tietä katkaistessaan sen taisteluvahvuus oli enää puolensataa miestä. Kun osa miehistä oli kuljettamassa haavoittuneita turvaan, lopulta Susitaipaleella oli jäljellä enää komentoryhmänsä. Eikä sen urakka edes loppunut tähän.

Hyvät ystävät,

Sota ei ole juhlan aihe – sodan päättyminen on. Taisteluista ei iloita – niiden loppuminen on ilonaihe. Ilomantsin saloilla ja soilla suomalaiset sotilaat pohjustivat pitkospuita rauhaan, joka saatiin vajaan kuukauden kuluttua taisteluiden taukoamisesta.

Sodan päätyttyä nämä samat korpisoturit olivat omalta osaltaan rakentamassa Suomea jaloilleen – uutta rakentaen, sotavelat niskassaan. Taisteluiden jälkeistä terapiaa tarjosivat lähinnä pöllimetsät, pientilat ja tehdassalit.

Tämän historiallisesti mittavan elämänurakan edessä meidän sotien jälkeen syntyneiden sukupolvien kontolle jää nöyrä kiittäminen kaikesta. Meillä on turvallinen, voimakkaasti hengittävä itsenäinen kansakunta tänäkin päivänä. Me olemme saaneet ratkoa oman aikamme ongelmia aina rauhan oloissa.

Olen muistuttanut vanhasta viisaudesta: sotaan lähtevät paljon innokkaammin sotaa kokemattomat, kuin sen kokeneet sukupolvet. Siksikin, isiemme koettelemukset ja uhraukset maailmanpalon keskellä eivät saa himmetä muistoistamme.

Olkaamme ylpeistä heistä, jotka tekivät mahdollisesta mahdottoman ja pysyivät poteroissaan tiukimmissakin tilanteissa. Paras tapa osoittaa kunnioitustamme on jatkaa heidän perintöään yhteiskunnan rakentajina. Kuten joensuulainen ratsumies sanoi sen: seisoa valvoin, ynnä vahva olla!

 

 

By VictoriaMedia

Victoria Media eli Kerttu Vali on Uutisharrastaja, Uutiskissa, Vaikuttaja, Luontoaktivisti, Lukutoukka, Nörtti, Tiedonkerääjä sekä Tutkija.